Useat intiaaniheimot pitivät sutta toteemieläimenään, monen shamaanin voimaeläin oli susi ja pelätty sotapäällikkö Tsingis-kaani uskoi polveutuvansa sudesta. Miksi monien ihailema ja palvoma eläin muuttui aikojen kuluessa vihatuksi henkipatoksi?
Yksinkertaistaen voisi sanoa, että suden kunnioittaminen lakkasi, kun siirryttiin maanviljelyskulttuuriin. Niin kauan kuin ihmiset saivat elantonsa metsästämällä ja keräilemällä, susi oli arvostettu metsästyssaalis ja kunnioitusta herättävä peto, mutta kun ihminen alkoi kasvattaa karjaa, hänellä ei ollut enää mitään positiivista odotettavissa suden taholta.
Suurena petoeläimenä susi näyttää pelottavalta. Se kykenee ryhmässä saalistaessaan tappamaan täysikasvuisen monisatakiloisen hirven. Lampaat ja naudat ovat sudelle siten sopivan kokoisia saaliita. Etenkin pula-aikoina susi oli hirvestäjälle ikävä kilpailija, joka saattoi estää saamasta paistia pataan.
Usein susikeskustelussa törmää kysymykseen, mihin niitä susia muka tarvitaan. Sutta on perinteisesti totuttu ajattelemaan vain vahinkoeläimenä, jolla ei ole nykyään mitään taloudellista arvoa ihmiselle. Sudella tulisi kuitenkin olla samanlainen oikeus elää maassamme kuin millä tahansa muulla alkuperäisluontoon kuuluvalla lajilla.
Susi söi Punahilkan isoäidin
Hukka on saanut kärsiä myös siitä riippumattomista luuloista ja peloista. Vielä nykypäivänkin ihmisen mielissä totuus ja taru sekoittuvat merkilliseksi vyyhdiksi.
Menneinä vuosisatoina ihmissudet olivat totisinta totta koko Euroopassa – ainakin ihmisten mielissä. Noitavainojen yhteydessä myös epäiltyjä ihmissusia poltettiin joukoittain rovioilla, viimeinen niinkin myöhään kuin 1700-luvulla. Paikoitellen oikeidenkin susien massiivisia jahteja perusteltiin sillä, että se toimi suojakeinona ihmissusia vastaan.
Tutkimusten mukaan lapset yhdistävät eläinsatujen hahmojen ominaisuudet todellisiin eläimiin. Niinpä Isot Pahat Sudet antavat lapsille rakennusaineita, jotka vaikuttavat heidän käsityksiinsä oikeista hukista. Tuore esimerkki suden roolista pahana ja verenhimoisena tappajana on elokuvassa Niko – lentäjän poika.
Kuinkahan montaa lasta on peloteltu sanomalla, että ellei tämä pysy pihapiirissä ja ole kiltisti, susi tulee ja vie? Hyvää tarkoittanut varoittelu, jolla yritettiin estää lasten eksyminen metsään, on saanut yhä uudet sukupolvet tuntemaan kauhua metsäneläimiä kohtaan. Pelot ovat pysyneet mielissä lasten vartuttua aikuisiksi ja usein puolihuolimattomasti siirtyneet sukupolvelta toiselle.
Suuret pedot herättävät huolestuneisuutta omasta ja omaisten turvallisuudesta, ja pelko saattaa rajoittaa elämää. Vaikka susia elää myös ihmisten asuttamilla alueilla, ne pyrkivät välttelemään ihmistä käyttämällä liikkumiseen pääasiassa asumattomia alueita ja liikkumalla hämärissä. Pelko voi tästä huolimatta estää menemästä iltaisin pimeällä ulos, tai aiheuttaa ylimääräistä huolta marja- ja sienireissuilla.
Pelko susia kohtaan voi olla osin periytyvää, osin tietämättömyyttä ja pelkoa tuntematonta kohtaan, mutta osin se on ympäristön esimerkin voimalla opittua. Nykyajan ihmisellä ei ole kokemusta suden vaarallisuudesta ihmistä kohtaan, mutta lehdistä lukemamme perusteella on voinut muodostua vääristynyt kuva sudesta. Hirven tai koiran tappaminen on usein tuomittu epänormaaliksi ja vaaralliseksi käyttäytymiseksi. Tietynlaista luonnosta vieraantumista kuvastaa se, että nykypäivänä sanomalehdet ovat uutisoineet sen, jos susi on saanut saalista: ”Verenhimoinen susi raateli hirven.”
Kenenkään pelkoa ei pidä väheksyä, se on pelkääjälle totisinta totta. Pelkoihin voi kuitenkin vaikuttaa ja olisikin tärkeää, että lisäämällä oikeaa tietoa voitaisiin päästä eroon epärealistisista pelon aiheista. Susi ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule hakemaan lasta koulun pihalta välitunnilla, eikä se vaani liiterin takana odotellen ilta-askareille navettaan menevää emäntää. Liikenne ja vaikkapa kotitapaturmat ovat ihmiselle moninkertainen riski suteen verrattuna.
Mielestäni harjoitettu löperö petopolitiikka alkaa olla uhka koko susikannalle.
Päättäjät eivät ole ymmärtäneet miksi osa susista alkaa pyöriä lähellä asutusta. Uskoisin että on kaksi pääsyytä. Ensiksi heikommat yksilöt saavat reviireistä huonoimmat paikat, eli niiden alueet yhdistyvät ihmisasutuksiin suuremmilta osin kuin vahvempien todellisten korpisusien.
Toinen syy on se, että kyseiset yksilöt ovat saaneet niin pitkään siedätyshoitoa ihmisistä, että ovat tottuneet ympäristöön ja muuttuneet “citysusiksi”, joilla ei ole luontonsa puolesta paljonkaan tekemistä korpisuden kanssa, joista keskusteluissa kuulee puhuttavan. Mielestäni on vain ajan kysymys koska “citysusi” käy ihmisen kimppuun, todennäköisesti lapsen. Mikäli tämä päästetään tapahtumaan taas kerran yleinen mielipide pakottaa tappamaan kaikki sudet Suomesta sukupuuttoon.
Oikeat korpisudet voidaan vielä pelastaa kun vielä ei ole tullut Suomessa ihmisuhreja. Korpisuden pelastaminen tapahtuu siten, että viranomaiset aikaisempaa aktiivisemmin myöntävät kaatolupia “citysusille”. Kauan eläköön korvessa kasvanut ja siellä viihtyvä susi, joka terveen suden tavoin ihmistä kammoaa.
Taajamissa pyörivät suden näköiset oliot eivät millään voi näköjään olla susia, koska asiantuntijoiden mielestä oikea susi väistää ihmistä ja ei voi sietää edes ihmisen hajua. Edellä mainitusta voidaan varmasti päätellä, että taajamissa pyörivät susilta vaikuttavat oliot ovat villiintyneitä koiria tai koirasusia, jotka saa vapaasti ampua yleinen metsästyksen turvallisuus määräyksiä noudattaen.
Mielestäni asia hoidettava nopeasti, koska ilmeisen riskin toteduttua on raadellun lapsen kannalta on yksi ja sama oliko kyseessä villiintynyt koira, koirasusi tai susi, jälki on kamalaa joka tapauksessa.
Ylisuojelulla on pilattu lähes koko susikanta. Kenen on vastuu?
Lyhennelmä asiantuntijan tekstistä.
Eivät taida olla susia ollenkaan nämä pihasudet. Mikäli näin on kuten asiantuntija väittää niin ne pitäisi kaataa välittömästi pilaamasta metsäsuden perimää, vai mitä?
Päivitetty 1.2.2012 01:22, julkaistu 1.2.2012 01:00
Susi jää kirjavien rakkien jalkoihin
Vallitseva susien suojeluinto tuhoaa kokonaan siperialaisen metsäsuden. Hyötyjinä ovat neuvostoaikana Kirovin instituutissa jalostetut laika-koiran ja suden väliset risteytykset. Niitä käytettiin rajavartiokoirina, koska ne ovat erittäin valppaita eivätkä hauku.
Nykyisin ne saavat esiintyä susina,
koska ne asettuvat helpommin paikoilleen kuin oikeat sudet.
Intensiivinen eläimistön väärennys on nyt käynnissä näiden Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa tavattujen rakkien avustuksella. Venäjällä ne ammutaan, sillä siellä tapporahaa on taas korotettu.
Pseudotutkijat eivät nykyään edes tiedä, miltä oikea susi näyttää. He hyväksyvät keltaiset, pitkähäntäiset ja suippokorvaiset pedot susiksi ja hurskastelevat, että nämä rakit ovat arvokkaita, kun halutaan estää susien sukusiitos.
”Geneettisesti tärkeiden”, keltaisten rakkien nukuttaminen ja kuljetukset Ruotsissa äskettäin olivat tragikoomisia. Samaan sarjaan kuuluu televisioelokuva, joka esitettiin televisiossa loppiaisena. Kahta laika-koiran ja suden risteytystä jahdattiin, ne otettiin kiinni ja varustettiin radiolähettimellä. Risteytyksen tunnistamiseen ei riitä keltainen väri, koska myös erittäin tummia variantteja on olemassa.
Susi ja koira kuuluvat samaan lajiin, mikä vahvistettiin jo 1960-luvulla Kielin Institut fur Haustierkunde -instituutissa. Sen vuoksi DNA-analyysikään ei voi todistaa, onko peto puhdasrotuinen susi vai ei. Koiranäyttelyssäkään ei voida DNA-analyysillä varmentaa, onko pystykorva mäyräkoira vai ei.
Vain yksilöiden välinen sukulaisuus voidaan varmentaa. Näin on nyt saatu selville että Pöytyän sekarotuiset ovat peräisin Kuhmoisten sekarotulaumasta.
Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa esiintyy luonnossa myös huskyn ja suden välisiä risteytyksiä. Sellainen risteytys juoksenteli muutama vuosi sitten ympäriinsä Porvoon seudulla, jossa se leikki sutta, kunnes eräs naispoliisi onnistui ottamaan sen kiinni pullapalan avulla.
Pian meillä ei ole edellä mainituissa maissa lainkaan jäljellä todellisia metsäsusia, vaan ainoastaan kirjavia rakkeja.
Ehkä siihen pyritäänkin, paikallaan pysyviin petoihin, jotka tekevät maaseudulla asumisen mahdottomaksi.
Eirik Granqvist ,Helsingin yliopiston Eläintieteellisen museon entinen ylikonservaattori